Mä jostain syystä just tänään ajattelin, et sä ehkä yllätät mut. Se oli oikeastaan eka kerta meidän yhteisen taipaleen aikana, kun mä ihan tosissaan jossain syvällä alitajunnassa ajattelin sitä. Sen odottamattoman yllättämisen sä olet kyllä osannut ja todella YLLÄTTÄIN! No ei täällä mitään sellaista ollut pihalla mitä odotin kun töistä tulin :-(  Sä olit siellä missä eilenkin, kun soitin. 

Nyt mä toivon, että sä et nyt just soittais. Mä haluan nyt kirjoittaa. Kirjoittaa mistä?  Mustasukkaisuudesta, ulkopuolisuudesta sosiaalisesta kateudesta ynnä muusta ihmismielen pimeistä puolista. Seuraava teksti ei ole YHTÄÄN moite sulle, vaan pohdintaa oman mielen oikuista ja tämän suhteen vaikeuksista, konflikteista ja suuresta rakkaudesta. Tottakai rakkaudesta koska en mä tällä koneella nytkään istuis jos en mä olis sydänjuuria myöden rakastunut sinuun.

Epävarmuus valtaa meidät molemmat tämän tästä ja saa miettimään onnistuuko tämä? Mitä tulevaisuus meille antaa?  Riittääkö meidän rohkeus uuden pesän rakentamiseen, jatkletaanko nykyisellä raastavalla tiellä vai tuleeko jotain jonka takia meidän usko yhteiseen tulevaan pettää? Pelko teiden eroamisesta joko meidän jaksamisen vuoksi tai jonkin yllättävän käänteen vuoksi on aika-ajoin vallalla. Se hiipii esiin joskus, kuin yllätyshyökkäys sotatantereella. Tulee riitoja jossa molemmat tunnekuohussa päättää, että tämä tie on kuljettu ja alkaa tämän suhteen surutyö ja ehkä jonkin uuden etsiminen.

Varsinkin, kun asutaan eri paikkakunnalla meidät valtaa välillä ulkopuolisuuden tunne. Joskus ihan puhdas mustasukkaisuus. Viime viikonlopun päätteeksi tapahtui minulle jälkimmäinen. Kerroit nuoruuden kiihottavasta kokemuksesta joka ei ollut ihan helppo sulattaa, kun siihen liittyi aika monenlaisia asioita.

Niin no miks mä sit nyt just tänään aloin kirjoittaan tänne?...No en kyllä kehtaa tunnustaa;-).  No tunnustanpa.  Ilmeisesti tää syksyn synkeys ja etäisyys saa meillä molemmilla mielen väälillä enemmän tai vähemmän alamaihin. Ja tällä viikolla se näyttää mulla olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Viime viikolla se oli sulla, ja tosi rajuna. Ei tässä mikään pahasti hierrä eikä mitään tunnnekuohua ole päällä, mutta sen verran, että tuli kirjoitusinspiraatio.  Niin sitten asiaan.  

Aika hiljaa olen ollut sun yhdistystoiminnasta eikä se sun viimekertaisella käynnillä missään tuntunut, kunhan nyt tuli vähän ajatuksiin kun sinne niitä tavaroita hankin. Tää ei ole mustankipeyttä siitä yhdestä miehestä joka on vähän tapetilla ollut vaan mä nimittäisin tätä sosiaaliseksi kateudeksi ja mustasukkaisuudeksi joka ei kohdistu mihinkään tiettyyn henkilöön. Tää on ulkopuolisuuden tunnetta joka sisältää tiettyjä kaukaa haettuja pelkoja siitä, että sun sosiaalisen verkon vahvistaminen sinne kotikaupunkiin olisi jonkinlainen uhka sille, että tänne muuttaessa astut aktiivisesta sosiaalisesta toiminnasta vieraaseen ympäristöön tyhjän päälle ja sitten tulee tyhjiö ja paha olo. Onhan tässä toki myös ripaus oikeaa mustankipeyttä. Typerää sellaista! Vittu, että mä välillä inhoan itseäni näiden ajatuksieni kanssa! Mustankipee kakara! Sitä pyörittelee kaiken näköistä mitä ei tosiaan tarvis! Tääkin on niin kaukaa haettua ku olla voi, mutta minkäs teet ku päässä pyörii? Tyhmä ajatus on se, että toikin yhdistys toiminta on eräänlainen varatie sille, et jos meidän tiet katkeaa, on hyvä olla jotain "vähän valmiina". Niin jokin sosiaalinen yhteisö jossa kehittyy uusia ihmissuhteita. Ei mitään intiimiä, mutta yksi yhdistys poikii toisen yksi ihmiskontakti toisen ja kuka tietää kuka kolahtaa? Ei välttämättä mitään uhkaa meille, mutta varmuuden varalle. Sen pahan riidan varallle. On sitten helpompi katkaista, kun tietää, että jossain muuallakin vois olla jotain yhtä hyvää. OHO? Jokos mä sanoin sanomiseni tosta asiasta?

Ja sitten siihen miten mä sain kaikki nuo ajatukset taas kehitettyä pienessä tyhmässä päässä? Helposti! Pikkuhiljaa se onnistuu. Ensin ne tavaroiden hankinnat jotka sitten palauttivat hyvin mieleen sen sun yhdistyksen. Oli kiva vähän härnätä tekstareilla sua asian tiimoilta, ja hyvin olit juonessa mukana ;-). Viimeisen tekstarin jälkeen sä soitit, muta ei oikein joudettu puhua mun työkiireiden vuoksi. Ja sit olikin hiljaista.Pyörittelin yllätyksen toivetta et sä ilmestyisit mun luo. Et ilmestynyt. En mä pettynyt ollut. Ethän sä mitään ollut luvannutkaan. Kun sä olit niin hiljaa ajattelin ensin, et olempa itsekin, kun olin kyllä kehittänyt tekemistä kovastikin itselleni.  Mä paistoin perunoita ja kun lapset oli huoneissaan kavereidensa kanssa ajattelin kuitenkin sitten soittaa. Sä olit vanhempien luona. Sä olit eilen vanhempien luona. Sopivasti pieni "outsider feeling" oli valmis. Pieni kateus siitä, että mulla ei ole täällä vanhempia, ei veljiä. Ei oikeastaan ketään minne mennä.  Ja kun sen nivoi sitten yhteen ton edellisen mustasukkaisuus vuodatuksen kanssa oli joa pakko vähän naputella tekstiä. Ei todellakaan mitään pahaa paskafiilistä. Ajatuksia vaan oli ihan reippaasti tekstin luomiseksi ja tässä sitä nyt sitten on. Ps. Katsos sähköposti vielä ;-)